Ruokakupongit ovat nykyään ylivoimaisesti yleisin yritysten tarjoama etu Italiassa.
Lukuisat yritykset hyödyntävät ruokakuponkeista koituvia taloudellisia etuja (kustannukset ovat kokonaan verovähennyskelpoisia, alennettu arvonlisävero (4 %) on myös kokonaan verovähennyskelpoinen, sosiaaliturvamaksuja ei peritä lakisääteisiin raja-arvoihin asti – joista kerrotaan hetken kuluttua – sekä niiden työntekijöihin kohdistuvaa motivoivaa vaikutusta.
Joka päivä miljoonat ihmiset käyttävät ruokakuponkeja maksaakseen lounastaukon ateriat tai valmiit ruoat.
Kymmenet tuhannet ravintolat ja elintarvikekauppiaat pitävät ruokakuponkeja keskeisenä tekijänä liiketoimintansa liikevaihdon kasvattamisessa.
Jo jonkin aikaa perinteisen paperisen ”kuponkikirjan” (joka on laajalti tunnettu ja hyväksytty lähes kaikkialla) rinnalla myös sähköiset ruokakuponkikortit ovat saavuttaneet yhä suuremman suosion, etenkin niin sanotut ladattavat kortit.
Vaikka perinteinen paperinen ruokakuponki (BPCT) ei vaadi juuri selityksiä, koska se on niin yleisesti käytetty ja tunnettu, on syytä sanoa muutama sana sähköisestä ruokakupongista, erityisesti sen ladattavasta versiosta (BPER).
Palvelu toteutetaan sähköisen kortin avulla, jolle ladataan kuukausittain tietty määrä kuponkeja, jonka määrä yrityksen määrittelee tapauskohtaisesti. Menettely on yksinkertainen: asiakas lähettää kuukausitilauksensa kortin myöntävälle yritykselle; yritys syöttää tiedot järjestelmään ja asettaa ne myyntipisteiden (POS) verkoston käyttöön; edunsaaja lataa kortilleen varat samassa POS-verkostossa, jota käytetään ostosten kirjaamiseen.
BPER tarjoaa edunsaajalle samat käyttömukavuusominaisuudet ja samanlaisen ”etu”sisällön kuin perinteinen paperinen etukortti (vaikka, kuten tulemme näkemään, käyttörajoitukset eivät vielä ole vertailukelpoisia): käytännössä se toimii ”päivitettynä” versiona BPCT:stä, ja kaikki, mikä on mahdollista paperisella etukortilla, on mahdollista myös sen sähköisessä versiossa.
Ainoa merkittävä ero BPER-järjestelmän ja paperisen kupongin välillä koskee sähköisen tapahtuman jäljitettävyyttä ja siitä kauppiaan toiminnalle aiheutuvia seurauksia.
Tässä tilanteessa työnantajan – jonka on valittava eri palveluvaihtoehtojen, perinteisten tai sähköisten, välillä – on otettava huomioon kaksi tekijää:
- verotuksellinen ja sosiaaliturvamääräykset – Ladattavien elektronisten ”tuotteiden” elinkaari on vielä kehityksensä alkuvaiheessa: vaikka se on ollut markkinoilla jo jonkin aikaa, BPER on kasvanut merkittävästi vuoden 2015 vakauslain (laki 190/2014) ansiosta, jolla lainsäätäjä pyrki palkitsemaan sähköisen välineen jäljitettävyysominaisuuksia nostamalla työnantajien ja työntekijöiden vero- ja sosiaaliturvavapautuksen raja-arvon 7,00 euroon, samalla kun BPCT:n raja-arvo pidettiin ennallaan 5,29 eurossa. Rajan nostaminen 7,00 euroon tekee BPER:stä erittäin houkuttelevan yritysten hyvinvointivälineen, varsinkin kun kupongin nimellisarvo lähestyy 7,00 euron rajaa.
- Näiden kahden ratkaisun välinen ero verokohtelussa on lisännyt liikkeeseenlaskijayritysten odotuksia ja tukenut tarvittavia laiteinvestointeja, joiden tavoitteena on luoda laajat lunastusverkostot asentamalla osallistuviin kauppiaisiin tätä tarkoitusta varten suunniteltuja POS-päätteitä.
- Lunastettavuus – Ruokakuponkipalvelun tärkeimmän laadullisen näkökohdan, eli sen lunastettavuuden ja hyväksynnän (verrattuna BPCT:hen) osallistuvien kauppiaiden verkostossa, tilanne on muuttumassa merkittävästi, vaikka BPCT:hen verrattuna on vielä suuri kuilu kurottavana: itse asiassa on perusteltua olettaa, että tällä hetkellä BPER:n lunastettavuus on noin 50 % paperisen ruokakupongin lunastettavuudesta. Joka tapauksessa luvut ovat merkittäviä (kymmeniä tuhansia osallistuvia kauppiaita), ja ne kasvavat jatkuvasti. Kuinka tärkeää ruokakupongin ”käytettävyys” on? Tähän ei tietenkään ole yhtä ainoaa vastausta, mutta kokemukseni perusteella ERA:n asiakkaat pitävät ”käytettävyyttä” vähintään yhtä tärkeänä kuin alennusta. Joissakin tapauksissa jopa tärkeämpänä. Arvioita ”käytettävyydestä” ei kuitenkaan voida rajoittaa pelkästään aterialipukkeen hyväksyvien julkisten laitosten ja vähittäiskauppiaiden yksinkertaiseen laskemiseen. Järkevän päätöksen tekemiseksi on itse asiassa välttämätöntä suorittaa perusteellinen analyysi työntekijöidenne ”käytettävyystarpeista”, koska kuten aina, optimoimaton laatu on synonyymi tehottomuudelle ja lisäkustannuksille.
Ilman ”käyttökelpoisuustarpeiden” analysointia voi osoittautua mahdottomaksi hyödyntää merkittäviä säästömahdollisuuksia.
Siksi valittaessa paperisten ruokakuponkien (yleisimmin käytettyjen ja hyväksyttyjen) ja sähköisten ruokakuponkien (taloudellisimpien) välillä ”laadun” ja ”kustannustehokkuuden” välisen tasapainon arviointi on päätöksentekoprosessin ytimessä.
Yksi hyvin yksinkertainen sääntö voi ohjata valintaa oikeaan suuntaan. Se on seuraava: jos ruokakupongin nimellisarvo on alle (tai enintään) 5,29 euroa ja jos tämän rajan ei uskota ylittyvän lähitulevaisuudessa, valinta on tehtävä perinteisen paperisen ruokakupongin puolesta. Tämän tyyppisessä palvelussa ei itse asiassa menetetä mitään taloudellisessa mielessä (yritykselle tai työntekijöille ei koidu verotuksellisia tai sosiaaliturvaetuja verrattuna BPER-järjestelmään), ja laadulliset edut ovat optimaaliset (laajempi hyväksymisverkosto).
Toisaalta, jos ruokakupongin arvo ylittää 5,29 euron rajan, sähköisestä ruokakupongista tulee kustannustehokkaampi vaihtoehto, ja tämä etu korostuu sitä enemmän, mitä lähemmäksi ruokakupongin yksikköarvo lähestyy (tai saavuttaa) 7,00 euroa. Tällöin on kiinnitettävä erityistä huomiota hyväksymisverkoston perusteelliseen analysointiin.
Taloudellinen etu koskee vain 5,29–7,00 euron hintaluokkaa. Nämä ovat kaksi raja-arvoa, joiden ylittyessä yritykselle syntyy valitun palvelutyypin mukaan tavanomaisiin palkkoihin sovellettavat sosiaaliturvamaksut ja työntekijöille tulotasoonsa vastaava verorasitus.
Täydellisyyden vuoksi on lopuksi syytä huomata, että jos tarve tarjota työntekijöille yrityksen ruokalaan verrattavissa oleva ruokapalvelu on etusijalla edellä kuvattujen kahden aterialiputyypin ”etuominaisuuksiin” nähden, palvelun tarjoavat yritykset tarjoavat mahdollisuuden ottaa käyttöön niin sanotun ”hajautetun ruokalan” palvelun (BPEMD), jota hallinnoidaan myös sähköisten korttien ja päätelaitteiden avulla.
Toisin kuin BPER-kortti, BPEMD-korttia ei tarvitse ladata kuukausittain, sillä kortille ei ladata ruokakuponkeja tai rahasummaa, vaan ”oikeus” nauttia ateria jokaiselta työpäivältä.
Aivan kuten ruokapalvelu, myös BPEMD on työnantajalle kokonaan verovähennyskelpoinen, eikä sillä ole verotuksellisia tai sosiaaliturvaan liittyviä vaikutuksia yritykselle tai työntekijälle, vaikka sitä yleensä voi käyttää vain yhteen ateriaan päivässä ”suljetussa” verkostossa – toisin sanoen rajoitetussa ja ennalta määritellyssä verkostossa.
Ei ole epäilystäkään siitä, että sähköinen ruokakuponki edustaa ruokakupongipalvelujen tulevaisuutta. Mutta ehkä tulevaisuus ei ole vielä saapunut.
